(Lopussa on käsitöitäkin sekä kuvia, jos monologi alkaa puuduttaa)

Laitoin viime perjantaina wlan-asemani kiinni, irrotin sen seinästä ja survoin sen vielä varmuudeksi kaapin perukoille. Siellä se sitten sai möllöttää yksin perjantai alkuillasta maanantaihin puoleenpäivään.

Olisi varmasti ylevän kuuloista puhua vaikka paaston ajan sielun puhdistamisesta ja muista periaatteista, mutta tosiasiassa olinpahan vain huomannut käyttäväni ihan liikaa nettiä (ja vieläpä 90 prosenttisesti kaikkeen tyhjänpäiväiseen). Tarkemmin ajatus lähti vielä siitä, että olen jo monta kuukautta kaivannut kipeästi mökillemme Kuusamoon. Luonto on siellä toki ihana, mutta ulkohuussia, puulämmitystä ja Kuontivaaraa enemmän ikävöin tunnetta olla hitaasti, hiljaa ja rauhassa. Olla vain. Tehdä mitä mieleen juolahtaa ilman pakkoa, aikatauluja ja ihmisiä.

Eihän elämäni toki ole mahdottoman ylisosiaalista mutta on kuitenkin eri asia olla yksin-yksin kuin yksin kun ympärillä on paljo ihmisiä. Vaikka ne ympärillä olevat ihmiset olisivatkin irkin, facebookin tai muun sosiaalisen median päässä.

Enemmän minua oli alkanut rassata tapani tehdä miljoonaa asiaa yhtä aikaa. Moniajo voi olla arvokas taito, mutta kun se alkaa lähennellä jo pienimuotoista keskittymishäiriötä, ei ole hyvä olla. Normaalisti tätä blogia kirjoittaessa seuraisin koko ajan toisella silmällä irkkiä, toisella tätä tekstiä, minulla olisi auki jokin televisio-ohjelma tai elokuva televisiossa tai tässä koneella ja hyvin suurella todennäköisyydellä näyttöni jakaisi vielä Hämähäkki-pasianssi. Kyse ei enää ole pitkään aikaan ollut siitä, että osaan tehdä monta asiaa yhtä aikaa vaan siitä etten osaa olla tekemättä.

Tai osaan ja osaan.

Kyllä minulle itsellenikin on alkanut olla selvä jo pitkään, että jakamalla huomiota viiteen-kuuteen ruutuun (tai muutenkin elämässä yrittämällä yhtä aikaa vaikka imuroida, purkaa laukkua, laittaa tauluja seinälle jne. jne.), en saakaan mitään tehtyä kunnolla. Tai edes välttämättä loppuun. Ja niin taulut ilmestyvät seinille yksi viikossa ja matkalaukku voi olla eteisessä purkamatta viikko tolkulla.

En kuvittelekaan, että ongelma olisi yhden viikonlopun "katkolla" ratkaistu, mutta ehkä sain otettua pienen askeleen kohti Parempaa Elämää. Tai ainakin tyytyväisempää. Edes hetkeksi.

Lähinnä hyvälaatuisen kyllästymisen myötä innostuin myös askartelemaan ja neulomaan. Siis innostuin! Ei suinkaan niin, että "sain vihdoin aikaiseksi" :)

Ensimmäisenä syntyi nappikehys Tiimarista samana päivänä ostettuun euron tarjouspohjaan.

Ostin kehyksen alelaarista ilman kummempaa ideaa mitä (ja milloin) sille tekisin. Illalla kuitenkin muistin jostain joskus (eikö olekin tarkkaa?) näkemäni vinkin ja kaivoin kuumaliimapyssyn sekä nappikokoelmani esiin. Ei ehkä maailman kaunein mutta omaan kotiin kehtaa esillekin pistää. Ehdin laittaa kuvankin jo kehyksiin, mutta en ole muistanut kysyä asianomaiselta lupaa julkaisuun, joten tällä kertaa tällainen sensuuriversio.

Lauantaina puolestaan innostuin tekemään jo kauan mietintämyssyssä odottanutta viestilappua ulko-oveen.

 

Materiaaleina pahvia, liimaa ja musta tussi, malli omasta päästä kuten myös kissan kuva. Omat katit eivät suostuneet poseeraamaan, joten mittasuhteet ovat ehkä enemmän sinne päin kuin ihan siellä:) Jälkiajatuksena pitänee ehkä hakea kaupasta kontaktimuovia ja vetää kyltti sillä kiinni oveen, en oikein luota kaksipuolisiin teippeihin porraskäytävässä.

Lauantaina pidin itselleni myös leffaillan ja vaikka Asia kerrallaan -periaate tuntui hyvältä, niin sen verran vanhat tavat vaivasivat, etten ihan jouten saattanut olla. Kuitenkin sen sijaan, että olisin avannut läppärin ja surffannut, juorunnut, höpöttänyt ja pelannut samalla (ja lopulta missannut koko juonen), kaivoin esiin vain sukkapuikot ja jämälangat.

Puolentoista vuoden takaisen Nepal-myssyn neulomisesta asti mielessäni on ollut ajatus samalla idealla tehdyistä vanttuista mutta ehdottomasti punasävyisenä. Aloitin (tietysti)  ilman sen kummempaa mallia mutta vaikka varret ovatkin just hyvät, tuli tuplalankojen takia itse käsiosasta kohtuullisen reilu. Nämä ovat tietysti hyvät toisten lapasten tai hansikkaiden päällä ja ehkäpä voisin myös tutkia mitä lapaset sanovat pesukoneesta. Toisaalta varovainen pitää olla, sillä villan ja sen kaltaisten lankojen seassa lapasissa on myös ajoittain monenlaista efektilankaa. Päätellessä vain solmin vierekkäisten lankojen päät toisiinsa, lyhensin päitä hiukan ja jätin muuten langanpäät sisäpuolelle lämmittämään lisää. Eivät ehkä ihan nappiin menneet mutta jospas näitä tulisi käytettyä. Viimeistään sitten ensi talvena.

Ja pitääpä taas ihan ihmetellä, että mikä ihime minua taas vaivaa! Supisuomalaiseen tapaan vähättelen omia töitäni! Joku sanoisi, että varmaan vähättelen, jotta kehuttaisiin enemmän (vrt. tyttö poikakaverilleen: "mä oon niiiiin läski") ja toisaalta voisi keittiöpsykologisoida ja pohtia, lyönkö itseä ennen kuin muut ehtivät, ettei muiden enää tartte. Vai pelkäänkö, että jotain pahaa tapahtuisi jos kehuisinkin itseäni? Ylpeyshän on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Ja en toki elättele harhakuvia siitä, että työni olisivat täydellisiä tai edes uniikkeja, mutta ei se ole väärin todeta, että olen itse niihin oikeastaan varsin tyytyväinen! Nappikehys näyttää kivalta, ovilappu on elegantti ja lapasetkin hauskat ja silmälle harmoniset.

Kerta!